Uupumus

Menin tänään illalla jälleen tapaamaan Ivkoa, kuten monena perjantaina tänä syksynä. Kun Ivko avasi oven, hän näytti hyvin uupuneelta. Hänellä oli vielä yllään työvaatteet.

- Olet hyvin väsyneen näköinen, oliko tänään paha päivä? kysyin.

- Oli kyllä.

- Mene ihmeessä vaihtamaan vaatteesi.

- Olin juuri lämmittämässä ruokaa.

- Minä voin hoitaa sen, sanoin ja menin keittiöön.

Ivkolla oli riisi kiehumassa ja jauhelihapötköjä lämpenemässä. Vahdin ruokien valmistumista ja pian Ivko palasi keittiöön.

- Tule, syödään yhdessä, hän sanoi ja kattoi pöytään kaksi lautasta.

Ruokailun jälkeen Ivko kysyi, tulisinko hänen kanssa lepäämään sänkyyn. Menimme makuuhuoneeseen, kävimme makaamaan ja Ivko laski päänsä rinnalleni.

- Sinä olet kyllä aivan lopussa. Miten meinaat jaksaa läpi joulusesongin, nythän on vasta marraskuun alku?

- Jotenkin on vain pakko, Ivko huokasi.

- Ja miten meinaat jaksaa tätä hommaa eläkeikään asti?

- En usko että jaksankaan, kunhan edes saisin tyttären aikuiseksi asti. Sen jälkeen voisin vaikka palata Belgradiin.

- Etkö viihdy enää Saksassa?

- Täällä on niin raskasta, on ollut jo vuosia ja tuskin tästä kevenee, siellä voisin elää vanhempieni talossa ja koettaa hankkia jotain kevyttä hommaa.

- Voi raukkaa, sanoin ja silitin hänen päätään. 

Minulle tuli hyvin surullinen olo, kun ajattelin, miten ankeaa Ivkon elämä loppujen lopuksi on: paljon raskasta työtä, ei juuri toivoa paremmasta ja tulevaisuuden toiveetkin olivat vain haaveita päästä elämään edes vähän vähemmällä raatamisella. Elämänsä raskauden huomioon ottaen Ivko oli kuitenkin uskomattoman hyväntuulinen ja huumorintajuinen ihminen. Ajattelin monia tuntemiani menestyneitä ihmisiä ja totesin mielessäni, etteivät he olleet Ivkoa älykkäämpiä tai parempia ihmisiä, vaan olivat vain sattuneet syntymään maahan, jossa menestys oli mahdollista.

- Toisaalta viime kuukaudet ovat olleet paljon parempia, kun sinä olet ilmestynyt elämääni, Ivko sanoi ja jatkoi, - serkkuni oli sodan aikana puolisotilaallisissa joukoissa, ehkä voisin kysyä häneltä, miten saisin naisen kaapattua Belgradiin.

Nauroin ja sanoin:

- Olet ihan hassu.

- Tai ehkä minun pitäisikin houkutella sinut karkaamaan mukaani, Ivko sanoi ja katsoi minua ihana viettelevä hymy huulillaan.

- Tunnen jo houkutusta, sanoin ja Ivko antoi minulle suudelman.

Rakastelimme ja sen jälkeen jäimme sänkyyn makaamaan. Ivko nukahti melkein heti ja minä katselin hänen untaan. Kun oli aika lähteä, suutelin häntä poskelle ja sanoin:

- Hei, hei rakkaani, nähdään huomenna. 

Ivko ynähti jotain ja jäi nukkumaan.