Ikävöintiä

Joulukuu on ollut vaikea, emme ole Ivkon kanssa pystyneet näkemään kuin lauantaisin. Hän on tehnyt valtavan pitkää päivää, samoin kuin minun mieheni. Olen ollut arki-illat lasten kanssa kotona, ja sitten kun olisi niin myöhä, että voisin käydä Ivkolla, minun pitää jo olla kotona ja katsoa, että lapset hoitavat iltahommansa ja menevät nukkumaan.

Lauantaisin olemme sitten suorastaan hyökänneet toistemme kimppuun. Olen joka kerta laittanut ruoan valmiiksi, mutta olemme Ivkon tultua menneet ensin rakastelemaan, ja ruoka on saanut odottaa. Olen ikävöinyt Ivkoa viikkojen aikana hullun lailla. Tämä ikävä on sellaista, että se kalvaa koko vartaloa ja jos ajattelenkin Ivkoa, tulen mielettömän kiihottuneeksi ja toisaalta surkeaksi, koska hän ei ole luonani. Tänään otin ikäväni puheeksi Ivkon kanssa:

- Tiedätkö, olen ikävöinyt sinua aivan hullun lailla näiden joulukuun viikkojen ajan.

- Jos sinun ikäväsi on samanlaista kamalaa kuin minun, niin tiedän kyllä mistä puhut, Ivko sanoi ja katsoi minua hiukan surumielisenä.

- En varmaan ole koskaan ketään näin kaivannut, sanoin Ivkolle.

Hän tarttui käteeni.

- Minua hirvittää jo nyt se parin viikon matka Suomeen, en haluaisi olla näkemättä sinua niin kauaa.

- Olen ajatellut samaa, vastasi Ivko, sitten hän jatkoi, - unelmani olisi olla sinun kanssasi ihan normaali pariskunta ja jakaa sekä arki, että nuo juhlapyhät.

Tunsin rinnassani ilon häivähdyksen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Ivko puhuu halustaan vakiintua kanssani. Olin tähän asti aina hieman epäillyt sitä, kuinka vakavissaan hän on kanssani. Näen kyllä hänen katseestaan, että hän pitää minusta paljon ja haluaa minua mielettömästi, mutta olen kuitenkin naimisissa oleva nainen ja olen aina pitänyt mielessäni, että voi olla, ettei Ivko kuitenkaan ole kanssani niin tosissaan. Lisäksi olemme kuitenkin aivan eri puolilta Eurooppaa ja molemmilla on omat lapsetkin mukana kuviossa. Vastasin, katsoen häntä kiinteästi:

- Se olisi ihanaa, voi kun siitä tulisi joskus totta.

Ivko hymyili ja antoi minulle suudelman.